Edelliset blogikirjoitukset olen kirjoittanut yhdessä Eeva Päivärinnan kanssa. Eevalla on vuosikymmenten kokemus suomalaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämisen kentästä. Hän toimi Sitrassa johtavan asiantuntijan tehtävissä Aktiivinen kansalainen - kaiken ikäisenä -avainalueella. Aiemmin hän oli Tampereen kaupungilla Ikäihmisten palvelujen tilaajapäällikön tehtävissä.Vuosien varrella Eeva on toiminut myös erilaisissa valtakunnallisissa asiantuntija- ja kehittämistehtävissä.

 


26.3.2019 ”Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu” - on aika tarttua toimeen

      -Tämä kirjoitus on kirjoitettu yhdessä Eeva Päivärinnan kanssa-

Viimeaikaiset paljastukset suurten, vakavaraisten firmojen toimintaa ohjaavista arvoista ja tavasta tehdä tulosta karsimalla asiakkaidensa hyvinvoinnista, on pysäyttänyt meidät kaikki. Vanhuspalveluiden mitoituksen kirjoittamisesta lakiin vallitsee suuri yhteisymmärrys. Lakiin kirjoitetut sanktiot sopimus- ja lainrikkojille ovat nousseet myös laajasti hyväksytylle agendalle.

Hoiva- ja huolenpitopalveluissa puhutaan suurista rahoista mutta uhkasakot on helppo maksaa. Pitäisikö sanktiot ulottaa esimerkiksi toimilupiin ja julkaistaviin palvelujen laatutietoihin, nyt kun julkisuuden voima on nähty?

Luottamus palvelutuottajiin on saanut vakavan kolauksen ja valvonta, jota pitää lisätä ja kiristää, on korostetusti esillä puheessa luottamuksen sijaan. Keskustelussa pitäisi myös muistaa, että epäkohdista huolimatta sosiaalipalvelujen työntekijät tekevät hyvää työtä ja heidän tulee saada ansaitsemansa kunnia ja arvostus myös julkisuudessa.

Omavalvonta on parhaimmillaan kehittämisohjelma koko työyhteisölle

Omavalvonta on noussut raskaan kritiikin kohteeksi mutta sen alkuperäinen merkitys on jäänyt katveeseen. Omavalvonta on osa valvontajärjestelmää, vaikka pohjimmiltaan se on ja sen oli tarkoitus olla työyhteisön kehittämisohjelma, johon koko työyhteisö ylimmästä johdosta jokapäiväisen arjen toteuttajiin asti sitoutuu. Ajatus oli, että omavalvontasuunnitelma pohjautuu yhdessä hyväksyttyihin arvoihin ja että se toteuttaa arjessa laadittua strategiaa ja visiota. Sen piti olla julkinen kaikkien nähtävissä ja arvioitavissa joka päivä.

Omavalvontasuunnitelman piti olla myös dokumentti, josta esimerkiksi sijaintikunnan valvojat tarkastuskäynnillään aloittavat arviointikeskustelun niin työntekijöiden, asiakkaiden kuin heidän läheistensäkin kanssa. Sen piti olla myös asiakkaiden ja omaisten palvelujen laadun varmistusasiakirja ja keskustelupohja oman läheisen tai omaisen palvelujen sisältöjä ja ”talon tapojen” asiakaslähtöisyyttä arvioitaessa.

Miten tässä näin pääsi käymään? Omavalvonta-toiminta on irronnut alkuperäisestä tarkoituksestaan. Ei sen pitänyt olla ainoa valvontatoimenpide tai -asiakirja, jonka sisällön ylin johto sanelee ja työntekijät alistuvat.

Koko valvontaprosessi aina Valvirasta Aviin sekä palveluista vastaaviin järjestäjiin ja jokapäiväisestä elämästä vastuullisiin työntekijöihin asti on tunnistettava ja saatava kuntoon. Huoli-ilmoituksen teko huonosta palvelun ja hoidon laadusta on jo jokaisen sitä havainnoivan oikeus. Niin sosiaali- kuin vanhusasiamiehetkin sekä tilaajavastuussa olevat virkamiehet ovat ”laatuvastaavia” kaikissa kuntien järjestämisvastuulla olevissa palveluissa. Sijaintikunta vastaa myös yksityisestä palvelusta kunnan alueella.

Valvonta edellä, mutta kehittäminen keskiössä, on tavoitteena. Toivon, että jonakin päivänä taas kontrolli on hyvä ja kattava, mutta luottamus, yhdessä tekeminen ja palvelujen kehittäminen työntekijöiden toimesta ja johdon kannustamana olisi parasta arkipäivää. Sinisilmäinen ei kuitenkaan pidä olla. Seuraavalla hallituskaudella kontrolli ja kehittäminen, lainsäädäntö, rakenteet ja resurssit on saatava kuntoon. 

25.3.2019 Hoidon ja huolenpidon sisällöt on saatava kuntoon – resurssit tarvitsevan ihmisen auttamiseen on hyvän hoidon perusedellytys

      -Tämä kirjoitus on kirjoitettu yhdessä Eeva Päivärinnan kanssa-

Vaalikentillä on useamman kerran tiedusteltu kantaani eutanasiaan. Kysymys on ilman muuta vaikea ja olen joutunut siihen vastaamaan, että en ole sitä vastaan mutta mielestäni olisi syytä ensin kehittää saattohoito hyvälle tasolle. Nykyään Suomessa on harvoja paikkoja, jossa saattohoitoa pystytään antamaan laadukkaasti ja se aiheuttaa eriarvoisuutta kansalaisten kesken. Ihminen säilyttää kuitenkin yhteiskunnan jäsenyytensä elämänsä loppuun asti, vaikean sairauden tai vanhuudenkin uuvuttamana. Hänellä on oikeus turvalliseen elämään.Elämän viimeisten vaiheiden hoidon ja huolenpidon laatu on yhteinen huolemme.

Tiedämme, että valtaosa toimintakykyisenäkin eläneistä vanhoista ihmisistä tarvitsee hoitoa ja huolenpitoa elämän viimeisinä kuukausina ja vuosina. Reunaehdot hyvälle hoidolle turvaa yhteiskunta kansallisella ja paikallisella päätöksenteolla ja resursseilla. Arjen kohtaamisen, hyväksi koetun hoidon toteuttavat jaksavat, työtään arvostavat ja osaavat työntekijät. Hyvä ja toimiva työnjako ja yhdessä tekeminen hyvin johdetussa yhteisössä ovat vanhan ihmisen turva. ”Kun ihmisen toimintakyky heikkenee, pitää selvittää mikä ihmistä vaivaa”, korostaa emeritusprofessori Valvanne.

Oman työn kehittämisoikeus on palautettava työyhteisöille ja kehittämistyöhön on osoitettava resursseja. Ulkopuoliset konsultit eivät voi määritellä ihmisten hoitamisen sisältöä eivätkä kellottaa hoitotapahtumaa. On luotava todelliset mahdollisuudet moniammatilliselle, asiakkaan ja potilaan tarpeisiin paneutuvalle moniammatilliselle työlle, hyvälle päivittäiselle kohtaamiselle. Tähän kaikkeen ei henkilöstömitoitus laissa riitä. On pidettävä huolta kokonaisuuksista ja kuultava työntekijöitä ja vanhoja ihmisiä itseään.

Haasteet on tehty ratkaistaviksi

Olemme vaativassa tilanteessa. Samaan aikaan, kun ympärivuorokautinen hoito vaatii resursseja, kasvaa myös kotihoidon ja kuntouttavan sairaalahoidon tarpeet. Lääkäriin pääsy on myös vanhojen ihmisten kohdalla vaikeaa. Hoitotakuu lääkäriin pääsyyn viikossa on myös kustannuserä. Päätöksenteko tulevaisuudessa ei ole helppoa, mutta haasteeseen on tartuttava tosissaan. Nyt on tekojen aika.

Vuosissa mitattava ikä ei kerro ihmisen toimintakyvystä ja palvelutarpeesta. Vanhojen ihmisten hyvä kohtaaminen auttaa meitä tunnistamaan ne elämän vaiheet ja -tilanteet, jolloin ihminen tarvitsee toisen ihmisen huolenpitoa ja hoivaa elämän viimeisellä kolmanneksella.

Muistisairaudet ovat yhä useamman ihmisen ja perheen kanssakulkijana. Muistisairaiden hoito vaatii myös oman osaamisensa. Hoito- ja huolenpito voi olla myös myös paikallista, hyvin johdettua pitävällä arvopohjalle rakennettua työtä. Eläkkeelle jäävät ovat selkeästi kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä ja toistensa tukemisesta ja tällainen toiminta voi tuoda uutta merkitystä elämään työvuosien jälkeen. Yhteiskunnan on kuitenkin huolehdittava omasta tehtävästään. Turvallinen ikääntyminen ja oikea-aikainen tuki ja apu vaativissa elämäntilanteissa edellyttävät luottamusta yhteiskuntaan, pelkkä kontrolli ja lainsäädäntö eivät riitä.

 

 

3.3.2019 YHTEISTYÖTÄ VAI POTEROITUMISTA?

Perjantainen perustuslakivaliokunnan lausunto toi taas esiin sen, mihin isojen päätösten valmistelu ilman laajaa yhteistyötä voi pahimmillaan johtaa. Nykyinen hallitus päätti edistää edelliseltä eduskunnalta kesken jäänyttä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta ottamalla sen valmistelun hallituksen käsiin. Tällä lienee ollut tarkoitusperänä oppisitiopuolueiden näpäyttäminen ja vallan osoittaminen.

Näiden neljän vuoden aikana ei tästä ”ryhtiliikkeestä” kuitenkaan tullut sen paremmin valmista. Aikatauluja jouduttiin siirtämään, asiantuntijalausuntoja ohittamaan ja kritiikille sulkemaan korvat. Perustuslakivaliokunnan viides lausunto sosiaali- ja terveysvaliokunnan esitykseen nosti edelleen esiin parikymmentä pulmaa lakiesityksessä. Näiden kohtien kerrottiin olevan osin teknisiä, mutta esimerkiksi paljon esillä ollut notifikaatio ei ole mikään pieni asia. Tämäkin kohta on ollut vahvasti esillä ja asiantuntijat ovat olleet osin ehdottomia sen suhteen, että notifikaatio on välttämätön. Tätä ei hallitus kuitenkaan halunnut tehdä, koska sen pelättiin viivästyttävän lain valmistelua. Ja mikä on nyt lopputulos: lakiesitys on viivästynyt, sen toimeenpanon ajankohtaa on siirretty useampaan otteeseen ja nyt joka tapauksessa näyttää siltä, että notifikaatio on tehtävä. Mitä tästä jo sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisten silmissä osin farssiksi muodostuneesta lainvalmistelutyöstä pitäisi oppia?

Minun arvioni mukaan ainakin kaksi asiaa: näin isoa uudistusta ei voi tehdä kuin pala kerrallaan ja näin isoa uudistusta ei voi valmistella kuin parlamentaalisessa ja yhteiskunnallisessa yhteistyössä. Sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaiset odottivat uudistusta. Moni näki, että palvelujen integraatio ja rahoituksen leveämmät hartiat toisivat mahdollisuuden päästä satsaamaan ennaltaehkäisyyn ja oikea-aikaisiin palveluihin. Tämä tavoite unohtui kuitenkin hallituksen uudistuksessa. Suunnittelu kääntyi kohden markkinoiden vapauttamista, maakuntien perustamista ja hallinnon rakenteiden piirtämistä. Ihminen, kuntalainen, maakuntalainen, lapsi, perhe, vanhus, sairas ja köyhä unohtui.

Seuraavaksi on otettava tästä valmistelusta opiksi. On hyödynnettävä tähän asti tehty työ - siinä on hyvää pohjaa: mm. asiakasvolyymien ja -tarpeiden selvittäminen, hyvien toimintakäytäntöjen kokoaminen ja palvelurakenteen pohtiminen. Katse on nyt käännettävä vahvemmin kansalaisten näkökulmaan ja palveluintegraatioon. Ennen kaikkea valmistelua on jatkettava ilman poteroita, parlamentaarisessa yhteistyössä, asiantuntijoita kuullen ja heidän tietoaan hyödyntäen.

24.2.2019 - Tapaus suomalainen vanhustenhuolto

Vanhustenhoidon asiat ovat saaneet huomiota viime viikkoina. Erittäin suuria epäkohtia on nostettu esiin ja vaalikevään myötä syyllisiä on etsitty niin hallituksesta, voittoa tavoittelevista palveluntuottajista kuin kuntien epäonnistuneesta valvonnastakin.

 

Suomessa on uudistettu sosiaali- ja terveydenhuoltoa jo yli kymmenen vuoden ajan. On ollut kuntauudistukseen, kuntien yhteistoimintaan tähtääviä ja viimeiseksi maakuntaan perustuvia malleja. Kaiken tämän ajan kunnissa on hoidettu vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisestä ja pitkälti myös niiden tuottamisesta. Kaiken tämän ajan palvelujen kehittämiseen on satsattu liian vähän sen varjolla, että kulloinkin suunnittelussa ollut uudistus on jo ihan kohta ovella. Rakennuksiin ei ole investoitu, palvelutarpeisiin ei ole vastattu riittävästi ja uusille innovaatioille ei ole löytynyt rahoitusta. Kuntien strategioista saa etsiä suurennuslasilla mainintoja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista.

 

Vanhustenhoidossa esiin tulleet ongelmat eivät tässä valossa ole lainkaan yllättäviä. Kansalliset hankkeet, kuten ikäihmisten I&O hanke, ovat olleet hyviä, mutta niillä ei ole ratkaistu rahoituksen pulmia eikä kannustettu siinä mukana olleita yksittäisiä kuntia satsaamaan hoidon tai valvonnan resursseihin. Kuntien rahoista päätettäessä on jouduttu taiteilemaan niin sanotun muutosleikkurin ja pienentyneiden valtionosuuksien ikeessä. Ei ole mikään ihme, että kun raha ei riitä kaikkeen, myös ongelmia tulee ja tämä koskee monia muitakin palveluja kuin vanhustenhoitoa.

 

Tapaus suomalainen vanhustenhoito on se lapsi, joka uskalsi sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Keskustelu on nostanut esiin ne arvot, jotka ovat ohjanneet yhteiskuntaamme viime vuosina. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut on nähty menoerinä, ei hyvinvointi-investointeina. Tämän tulee muuttua ja toivottavasti suomalaiset käyttävät ääntänsä niin, että muutos tulee 14.4.

Toteutuvatko potilaan oikeudet?

Vanhustenhuollosta on noussut nyt iso kohu ja keskustelussa nostetaan esiin valvonnan ja omavalvonnan roolia. Vanhustenhuoltoa valvovat kunnat, aluehallintovirasto ja Valvira. Näissä keskusteluissa on puhuttu lähinnä palvelun järjestäjästä ja tuottajasta ja näiden tahojen velvollisuuksista, mutta miten palvelujen käyttäjät saisivat äänensä kuuluville?

 

Sosiaalihuollossa asiakkaiden oikeuksien toteutumista varten on oma lakinsa (812/2000) jonka perusteella kaikkiin kuntiin on nimettävä sosiaaliasiamies neuvomaan ja avustamaan asiakkaita ja tiedottamaan heidän oikeuksistaan. Oikeuksien toteutumisesta ja niiden kehittymisestä sosiaaliasiamiehen on annettava vuosittain selvitys kunnanhallitukselle. Terveydenhuollon puolella potilaan oikeuksista annetussa laissa (785/1992) on samantapainen tehtävä annettu jokaiseen terveydenhuollon toimintayksikköön nimettävälle potilasasiamiehelle, mutta velvollisuutta raportointiin potilasasiamiehellä ei ole. Tämän vuoksi potilasasiamiestoiminnasta ei löydy tilastoja eikä siihen ole oikeastaan luotu mitään tarkempia säädöksiä esimerkiksi sen suhteen, kuka voi toimia potilasasiamiehenä.

 

Vanhustenhuollon kohussa on nostettu esiin huoli erityisesti yksityisten palveluntuottajien laadusta ja vanhusten asemasta. Nämä keskustelut ovat herättäneet mieleeni kysymyksen terveydenhuollon potilaan asemasta. Miten hyvin potilasasiamiestoiminta ja potilaan oikeudet ovat tiedossa yksityisten palveluntuottajien asiakkaille - taikka potilaille? Toimintayksikkö voi nimetä oman potilasasiamiehensä eli hän tekee töitä samalle palveluntuottajalle, jonka palveluista potilaalla saattaa olla jotain valitettavaa. Kun raportointivelvollisuutta ei ole, miten palvelun mahdolliset epäkohdat menevät eteenpäin? Potilasasiamieheksi voi nimetä kenet tahansa yksikössä työskentelevän.

 

Etsiskelin eräiden tunnettujen terveyspalveluita tuottavien yritysten nettisivuilta potilasasiamiesten tietoja ja ikävä kyllä monestakaan tietoa ei sujuvasti löytynyt. Julkisen terveydenhuollon toiminnan tiedot ovat hyvin paljon esillä ja usein myös kuntien potilasasiamiehet tuottavat raportin päätöksentekoa varten. Näistä myös keskustellaan yleisesti ja vaikkapa hoitojonot ovat julkisen keskustelun kohteena. Miten yksityisten palveluntuottajien vastaavat tiedot saataisiin julkiseen keskusteluun?

 

Jos sote-uudistus etenee - tai sen kaatuessa ulkoistukset laajenevat - yhä enemmän kansalaisten terveyspalvelut tuotetaan yksityisten toimesta. Tällöin olisi äärimmäisen tärkeää, että palvelun käyttäjän, asiakkaan ja potilaan, oikeudet saada apua ja tukea ollessaan tyytymätön palvelun laatuun, taataan. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että yksityisessä palvelussa potilaan oikeudet eivät tässä suhteessa toteudu.

Sosiaalityö markkinoille?

Eräs entinen pääministerimme sai idean eläkeiän nostosta hiihtolenkillään. Itselläni hiihtolenkillä pyöri mielessä lähinnä sosiaali- ja terveyshuollon palvelujen tulevaisuus. Leikkaustoimintaa ollaan yksityistämässä. Myös sosiaalityö on menossa markkinoille, mikäli kehitys jatkuu nykyistä rataa. Sitäkö me Suomessa haluamme?

 

Hyvinvointiyhteiskuntaamme on kuulunut se, että kaikille tarjotaan samat yleiset ja yhtäläiset palvelut ja että julkiset palvelut turvaavat ihmisiä niissä tilanteissa, kun apua ja tukea tarvitsee. Samalla on yhteiskunnallisesti hyväksytty se, että lapsilla on oikeus erityiseen suojeluun ja että lastensuojelulla on oikeus ja keinot turvata lasten elämä hankalissa tilanteissa kun omilla vanhemmilla ei ole siihen mahdollisuutta.

 

Riippumatta sote-uudistuksesta ja sen kohtalosta olemme nyt tilanteessa, jossa myös sosiaalityön palveluja myydään markkinoilla. Asiakkaille on tarjolla netistä sosiaalityön palvelua 60 euron hintaan. Summalla saat apua ja tukea mm. oikaisuvaatimusten tekemiseen tai muuten vaan ohjausta ja neuvontaa. Kyseinen sosiaalityöntekijä ei kuitenkaan voi tehdä mitään lainvoimaisia päätöksiä eikä hänellä ole oikeutta tehdä virallista asiakassuunnitelmaa. Hän voi toki ammattitaitoisesti kuunnella - asiakkaan rahan kilahtaessa firman kassaan. Varmasti joku voi kokea saavansa tukea, mutta samalla hän maksaa siitä palvelusta, joka lain mukaan pitäisi saada täysin ilmaiseksi omasta kunnasta.

 

Yritykset ovat löytäneet markkinaraon myös kuntien sosiaalityöntekijäpulasta, johon tarjotaan ”ostopalvelusosiaalityöntekijöitä” samaan tapaan kuin lääkäreitä. Heilläkään ei ole oikeutta tehdä sosiaalihuoltoon kuuluvia päätöksiä palveluista. Tähän esitetään ratkaisuna, että kunta ottaa kyseisen työntekijän pienellä prosentilla virkaan. Tarkoittaa siis yksinkertaistettuna sitä, yksityiset firmat palkkaavat julkisen puolen sosiaalityöntekijät riveihinsä ja myyvät sitten kalliiseen tuntihintaan takaisin kunnalle. Missä on moraali ja missä on asiakkaan ja yhteiskunnan etu?

 

Tämä kehitys on saatava muuttumaan. Emme saa antaa yhteiskuntamme mennä siihen, että viranomaistoiminta yksityistetään. Ostopalvelusosiaalityöntekijöiden ei tarvitse sitoutua kunnan luomaan strategiaan tai yhteistyömalleihin, eikä heillä ole samanlaista velvollisuutta sitoutua vastuullaan olevaan asiakaskuntaan. Lopputuloksena työstä firmojen taloudellinen tulos valuu paratiisisaarille ja yhteiskunta, me suomalaiset, emme edes verotuloja näiltä firmoilta juurikaan saa. Asiakkaille tulee kalliiksi ostaa palveluaan netistä ja kunnille tulee kalliiksi ostaa palveluita firmoilta.

 

Hiihtolenkillä en keksinyt eläkeiän nostamisen kaltaista veret seisauttavaa ratkaisua tähän ongelmaan. Veikkaisin kuitenkin aika vahvasti, että julkisten palvelujen työolosuhteiden (ts. resurssit, toimintaympäristö, palkkaus) parantaminen voisi olla melkoisen hyvä idea, jolla todellisuudessa tuotettaisiin vaikuttavuutta ja sitä kautta säästöjä.

Uusi vuosi on vaalivuosi!

Uuden vuoden vaihtuessa on tapana tehdä lupauksia, jotka useimmiten liittyvät henkilökohtaisen hyvinvoinnin kohentamiseen tai lähimmäisten parempaan huomioimiseen. Helsingin Sanomat selvitti (HS 30.12.18), mitä puoluejohtajat aikovat luvata vaalivuodelle. Hallituspuolueiden edustajat lupasivat työllisyysasteen nostamista ja sosiaaliturvauudistusta (Petteri Orpo, kok.), turvallisuutta ja hyvää elämää (Sampo Terho, sin.) sekä ratkaisukeskeistä politiikkaa (Juha Sipilä, kesk.). Oppositiosta luvattiin puolestaan tulevaisuusinvestointeja osaamiseen ja koulutukseen ja paremmin valmisteltua päätöksentekoa (Antti Rinne, sd.), tulevaisuudesta puhumista (Li Andersson, vas.) ja ilmastonlämpenemisen pysäyttämistä (Pekka Haavisto, vihr.).

 

Olisitko pystynyt päättelemään, mitkä lupaukset tehtiin nykyisestä hallitusvastuun ja mitkä opposition näkökulmasta? Lupausten perusteella näyttäisi siltä, että hallitusyhteistyö saattaisi onnistua lähes kaikilla kombinaatioilla, vaikkakin perussuomalaisten Jussi Halla-ahon käyttämä termi ”turvapaikkajärjestelmän hyväksikäyttö sosiaaliturvasiirtolaisuuden väylänä” ei ehkä sopisi monenkaan muun puolueen suuhun.

 

Ehkä kohtuullinen samanmielisyys tulevaisuudesta ja lupauksista on tässä vaiheessa hyväksikin. Se kertoo suomalaiseen politiikkaan kuuluvasta yhteistyön hengestä vastakkainasettelujen sijaan. Alkukeväänä nähdään, sisältyvätkö nämä lupaukset puolueiden vaaliohjelmiin. Hyvä olisi, sillä kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, ihmiset odottavat, että lupauksista pidetään kiinni, koska se on reilua ja moraalisesti oikein. Tosin poliitikkojen lupausten pitävyyttä harva odottaa.

 

Olen ehdokkaana kevään eduskuntavaaleissa ja taidanpa antaa lupauksen minäkin siihen liittyen. Lupaan vaalikamppailussa tehdä yhteistyötä koko ehdokaslistan puolesta ja kaikkien ehdokkaiden kanssa. Jokaisen ehdokkaan saama ääni hyödyttää kaikkia ehdokkaita! Lupaan myös, että en lähde loanheittoon muiden puolueiden ehdokkaiden suuntaan, demokratiaan kuuluu moniäänisyys vaikka asioista voidaankin olla eri mieltä.

 

Ja vielä viimeiseksi lupaan olla oma itseni ja kuunnella ihmisiä heitä mietityttävissä asioissa ja nostaa esiin nuorten, lasten ja perheiden asioita ja kaikkien oikeutta ihmisarvoiseen elämään.

 

Hyvää Uutta Vuotta!

 

#äänestädeMaria #hyväpäivänen #vaalit2019 #paivanen2019 #sdp