Tälle sivulle kerätään tavallisten suomalaisten tarinoita, ÄÄNIÄ ARJESTA.

                    Minkälaista on elämä nykypäivän Suomessa,

                          miten työtä tekevä,

                                         eläkeläinen,

                                            lapsiperhe,

                                               nuori selviää elämässään, 

                    miten sairauden tai onnettomuuden kohdatessa käy,

                    miten elämä kohtelee meistä suurinta osaa?

 

Niiden pohjalta haluan herättää keskustelua suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tilasta. 

 

 

Kuka kuuntelee ?

Eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi lähtiessäni en osannut odottaa, miten paljon vaalityö voi vaikuttaa myös ehdokkaaseen. Olen kiertänyt tähän mennessä Pirkanmaan eri kolkkia sekä Tamperetta ja kierrokset jatkuvat. Olen jakanut vaalimateriaalia tuhansille ihmisille ja useiden kymmenien kanssa on tullut keskusteltua pidempään. Ihmisten avoimuus ja halu kertoa asioistaan hämmästyttää ja tarinat ovat muuttaneet minua. Tällä palstalla on kerrottu laajasti muutama oikean elämän tarina otsikolla Ääniä arjesta. Näiden kohtaamisten ja tarinoiden vaikutus on niin vahva, että tulen varmasti muuttamaan omaa työskentelytapaani jatkossa, olin sitten eduskunnassa tai omassa nykyisessä työssäni.

Ihmisten asiat kumpuavat joko heidän omasta elämästään tai sitten siitä, mitä he ovat työssään kokeneet. Palvelujärjestelmän puutteellisuus ja ihmisten vähävaraisuus ovat johtaneet esimerkiksi siihen, että eräs hoitaja kertoi erikoissairaanhoitoon tulevan täysin ”turhaan” potilaita. Nämä ovat ihmisiä, jotka lääkkeiden omavastuuosuuksien noustua eivät enää pysty hoitamaan perussairauttaan, he eivät saa sen hoitamiseen matalalla kynnyksellä terveyskeskuksesta apua, joutuvat tilanteen kriisiytyessä erikoissairaanhoitoon, josta kotiin sen kalleuden takia liian nopeasti ennen kuin terveystilanne on kohentunut. Sairaalajakson jälkeen palvelua ei saada riittävästi kotiin ja kohta kierros erikoissairaanhoitoon on taas edessä. Samaan aikaan kierroksesta kertyy myös ihmiselle, potilaalle, laskua, jota hän ei pysty maksamaan ja joka menee ulosottoon. Ja samaan aikaan ihmisen kotikunta tuskailee erikoissairaanhoidon laskun nousun takia. Kuka kuuntelee tätä arjen ammattilaiselta tulevaa viestiä?

Kuka kuuntelee naista, joka ei ole sairas mutta ei kuitenkaan työkykyinen? Suomessa on sairauksia, mm fibromyalgia, jonka katsotaan erityisen harvoin aiheuttavan täyttä työkyvyttömyyttä ja kohtaamani naisen tapauksessa on juuri niin. Hän on kivuistaan huolimatta kasvattanut lapset, kokeillut kuntouttavaa työtoimintaa, yrittänyt selvitä arjesta sen keskellä, mutta ratkaisua tilanteeseen ei ole tullut. Hän ei ole riittävän sairas saadakseen tukea mutta ei riittävän työkykyinen voidakseen tehdä työtä täysipainoisesti. Hän kertoi, että onnekseen hänellä on nyt hyvä lääkäri, joka on osannut määrätä kipulääkkeet niin, että ne auttavat. Silti sairauslomaa hän on saanut masennuksen takia ja tarinan (johon liittyi monia muitakin vastoinkäymisiä) kuultuaan ymmärtää, että elämäntilanteen rankkuus on siihen johtanut. Yhteiskunnan apu on tullut siis seurauksiin, ei syihin.

Kuka kuuntelee ja miettii päätösten vaikutuksia myös niiden usean eläkeläisen näkökulmasta, jotka ovat minulle tulleet juttelemaan ostovoiman vähentymisestä. Ostovoimalla he eivät tarkoita Kanarian matkojen vaihtumista Tallinnan matkoihin, vaan siitä, että lääkkeisiin ei ole varaa, uusia vaatteita ei ole vuosiin pystynyt ostamaan ja huoli omien lasten ja lastenlasten tilanteesta painaa myös mieltä - ja rasittaa kukkaroa.

Kuka kuuntelee köyhää -verkoston tavoitteena on tuoda näitä ääniä kuuluville. Verkosto koostuu kokemusasiantuntijoista, ammattilaisista ja kaikista, jotka eivät halua vaientaa näitä ääniä. Tavoitteena heillä myös se, että Suomen valtioneuvosto tapaisi verkostoa ja kuulisi näitä tarinoita. Verkosto järjesti Kuka haluaa kansanedustajaksi? -paneelikeskustelun, jossa ehdokkaat kertoivat omat köyhyyskokemuksensa. Nämäkin tarinat olivat todella vaikuttavia. Niissä kerrottiin mm. yritystoiminnan konkurssiin menon seurauksista perhe-elämään ja toimeentuloon.

Vaalityössä kuulemiani tarinoita on paljon ja niiden sulattamisessa menee pitkän aikaa. Haluan ehdottomasti, että tämä ”kuulemiskierros” ei jää itselleni ainutlaatuiseksi kokemukseksi vaalityön osana, vaan että minulla olisi mahdollisuus kuulla ja kohdata ihmisiä myös jatkossa. Myös ihmisillä on oikeus siihen, että heitä kuullaan muulloinkin kuin neljän vuoden välein toreilla ja turuilla. Ehkä näiden äänien ja tarinoiden kuuleminen ja niiden vieminen päätöksentekoon onkin uusi tapa toteuttaa pohjakoulutukseni sosiaalityöntekijyyttä? Toivon vaalityöni johtavan toivottuun tulokseen mutta kävi niin tai näin, tiedän, että tämä ihmisten kohtaaminen ja tarinoiden kuuleminen ovat muuttaneet ainakin minua. Olen kuunnellut ja haluan kuunnella ja kuulla jatkossakin.

Urhon äidin tarina

Urho syntyi perheeseen, kun esikoisemme oli puolitoistavuotias. Isä teki paljon reissutöitä ja minä olin yksin pienten poikieni kanssa. Urholla huomattiin ongelmia puolitoistavuotiaana. Aluksi epäilimme hänen olevan kuuro. Tutkimukset kuitenkin osoittivat, että hän on kehitysvammainen.

Urho nukkui yönsä yhteen ikävuoteen asti melko hyvin. Sen jälkeen jokaöinen herääminen alkoi. Pahimmillaan valvoin Urhon kanssa monta tuntia joka yö. Pahin kausi oli Urhon ollessa noin kolmevuotias. Silloin oli kuukauden pätkä, jolloin nukuimme noin neljä tuntia yössä. Onneksi Urho oli ollut sairaalassa tutkimuksissa, joten meillä oli hoitokontakti sinne. Sain Urhon unikouluun sairaalaan. Koska Urho ei puhunut, niin hän ei pystynyt kertomaan mikä oli hätänä. Sairaalassa selvisi, että Urholla oli korvatulehdus ja unihäiriöt kuitattiin sillä. Urho jäi sairaalaan muutamaksi yöksi, jolloin sain nukuttua 16 tunnin yöunet.

Urhon unettomuus jatkui kuitenkin läpi hänen lapsuutensa. Pyysin apua omaan väsymykseeni huonoin tuloksin. En saanut apua kotiin, enkä Urholle tarkempia tutkimuksia unettomuuteen. Urholle sai jossain kohtaa lääkityksen, mutta se ei vaikuttanut nukkumiseen toivotusti. Lääkäri vaan lisäsi lääkettä tai antoi vahvempaa, mutta ei lähettänyt tutkimuksiin.

Urho kävi alaluokat harjaantumisopetuksessa. Harjaantumisopetus on tarkoitettu kehitysvammaisille, jotka eivät pärjää normiluokassa. Aika pian Urhoa alettiin integroimaan normiluokkaan tietyissä aineissa. Kun tuli aika siirtyä yläluokille, opettaja edesauttoi asiaa niin, että Urho pääsi normi yläkouluun. Valitettavasti kunta ei tukenut Urhon yläkouluun siirtymistä henkilökohtaisella ohjaajalla, vaan Urhon oli pärjättävä kevyemmällä tuella vieraassa koulussa. Urhon peruskouluvuosia varjosti myös koko ajan kova väsymys.

Peruskoulun jälkeen Urho jatkoi Valma-luokalle. Valmentava koulutus oli hyvä ratkaisu Urholle. Itsenäistymistä tapahtui tänä vuonna paljon. Valma-vuoden aikana Urholla todettiin uniapnea. Tapasimme neurologin, joka kertoi mitä tutkimuksia Urholle pitää vaatia hoitavalta taholta. Tällöin Urho oli jo 17-vuotias. Urho tutkittiin ja sairaus todettiin. Tämä selitti kuudentoista vuoden yölliset heräilyt. Urho oli nuori ja laiha, jotenka hoitava lääkäri ei lähettänyt häntä tutkimuksiin ennen kuin osasimme vaatia.

Valman jälkeen Urho lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle puutarha-alaa. Tällä hetkellä hän asuu viikot asuntolassa ja tulee viikonlopuiksi kotiin. Viime kesän Urho oli tuetussa kesätoiminnassa. Hän sai palkkaa 5€/päivä (kuuden tunnin työstä). Työpaikalla syöty lounas maksoi viisi euroa, eli käytännössä hän työskenteli ruokapalkalla.

Urho valmistuu vuoden päästä. Hänen tulevaisuutensa työelämässä ei ole kovinkaan ruusuinen. Hänelle on sanottu, että hänen on mahdollista saada avoin työpaikka, jossa päiväpalkka on 12€. Kyllä kannattaa opiskella kolme vuotta! Elämä Urhon kanssa on opettanut meille paljon. Erityislasten vanhempien pitää jaksaa ja olla tosi vahvoja. Apua ja tukea voi saada, jos osaa sitä hakea ja anoa. Oikeastaan sitä pitää osata vaatia.

Olisin toivonut apua huomattavasti aiemmin Urhon nukkumattomuuteen. Vuosien valvominen on jättänyt jälkensä niin minuun kuin Urhoonkin. Kukaan ei kertonut mihin meillä olisi ollut oikeus, kaikki piti itse selvittää, ja kun on väsynyt, niin ei jaksa eikä pysty.

Urho on ollut koulumaailmassa väliinputoaja. Normi peruskoulu oli liian vaativa ja harjaantumisopetus liian helppo. Hän ei ole saanut oikeanlaista tukea, joka olisi räätälöity juuri hänenlaiselleen.

Urho on mennyt kovasti eteenpäin, on työteliäs ja toimeentuleva nuorimies. Hän valmistuu ammattiin, mutta hänen työllistymismahdollisuutensa ovat naurettavat. Kuka uskaltaa ottaa töihin kehitysvammaisen, joka tarvitsee selkeät ohjeet ja jonkun huolehtimaan, että asiat etenevät, mutta joka kuitenkin tekee annetut tehtävät huolellisesti, ammattitaidolla ja tunnollisesti? Jos ajattelin, että Urhon lapsuusaika oli haastavaa tukien saamisen kannalta, niin nyt ollaan tilanteessa, jossa pojan tulevaisuus mietityttää todenteolla.


Eevan tarina

Olen pian 47-vuotias nainen. Olen moni/vaikeavammainen ja asun vammoistani huolimatta tavallisessa vuokra-asunnossa kerrostalossa pienen lemmikkikoirani kanssa. Minulla on useita haasteita. Synnyin pienenä keskosena rv 29, mikä on mahdollisesti syynä moniin ongelmiini.

Näkövamma on vaikein vammani. Näköä on noin 10%, mutta olen tottunut pärjäämään sen kanssa. Näen noin 3 metriä eteenpäin, mutta näöstäni puuttuvat pienet yksityiskohdat, kuten ihmisten kasvojen ilmeet. Minulla ei ole esim. toimivaa katsekontaktia. Kuulovammani takia minulla on molemmissa korvissa kuulokojeet. Ne auttavat melko hyvin. En kuitenkaan pysty hahmottamaan vaikkapa englannin kieltä ja auton takapenkiltä en kuule, mitä etupenkillä puhutaan. Kuulo- ja näkövamman yhdistelmä tekee minusta kuulonäkövammaisen, eikä toinen aisti pysty korvaamaan toista. Siksi minulla on kommunikaatiovaikeuksia hälyssä ja vieraissa ympäristöissä. Isoissa ryhmissä en pysy selvillä tilanteesta ja keskustelu on hankalaa.

CP-vamma vaikuttaa jonkin verran koko vartaloni liikuttamiseen. Pystyn kävelemään itsenäisesti, mutta jalkojen virheasento aiheuttaa minulle paljon vaivoja, joiden vuoksi käyn kahden kuukauden välein jalkahoidossa. Lisäksi minulla havaittiin vuonna 2000 äänihuulihalvaus, joka on todennäköisesti ollut minulla koko ikäni. Siihen olen onneksi nyt saanut hoitoa.

En ole säästynyt mielenterveyden häiriöiltäkään. Olen sairastunut maniaan ja psykoosiin ja joutunut osastohoitoon. Sieltä kotiuduin kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä lääkkeitten kera. Olen nykyisellä kotipaikkakunnallani asumisen aikana käynyt pitkän psykoterapian, jossa osaa asioistani käsiteltiin. Koiranomistajaksi pääseminen helpotti tosi paljon oireitani. Nyt minulla on elämänsisältö, jota olen kaivannut lähes koko elämäni ajan! Tämä nykyinen koirani on jo minun toinen. Koiraa ajattelin pitää niin pitkään, kuin suinkin vain pystyn.

Kuukausituloni on 1200 €, joka koostuu pelkästään Kelan vammaisetuuksista ja lisistä (työkyvyttömyyseläke, eläkkeensaajan asumistuki, vaikeavammaisen hoitotuki, takuueläke). Pakollisten (vuokra, puhelin, sähkö, vakuutukset, lääkkeet, linja-auto- ja sotetaksikyydit) menojen jälkeen rahaa jää ruokaan ja hygieniatuotteisiin alle 300€. Kaikkeni yritän, että pärjään omilla rahoillani. Raha on minulle stressin aihe, koska se ei riitä mihinkään isompaan. Hyvä kun saan vaatteita päälle, ja sekin on ruokarahasta pois. Koska kaikki hinnat nousevat, toivon todella, että myös Kelan etuudet edes hieman nousisivat. Niillä on pakko pärjätä!

Toimeentulotukea en saa, koska tulet on laskettu niin tarkalleen. Jos tulee jotain isompaa hankintaa, se keikauttaa talouteni aina. Nipistän yleensä ruuasta, muusta ei voi säästää. Joskus siirrän laskujen eräpäivää. Juuri tällä viikolla oli pakko ostaa kahdet pitkät housut, koska edellisissä oli reikä. Housuihin tarvitsen aina lyhentämisen, sekin maksaa jokusen euron. Kengät kuluvat minulta noin kolmessa kuukaudessa puhki johtuen jalkojen virheasennosta. Kaverini antaa minulle käytettyjä juoksukenkiään, mikä on suuri apu. Kaupungin vammaispalveluista voi saada rahallista tukea, mutta sen saa vasta jälkikäteen. Ensin on maksettava esim. puhelin itse. Samoin toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt. Minulla ei siis ole mahdollisuutta kuin lainata rahaa ensin vanhemmiltani -niin kauan kuin he ovat vielä elossa.

Tärkein käyttämäni palvelu on vaikeavammaisen taksipalvelu. En pysty kantamaan painavia kauppakasseja. Talvella pimeän ja liukkaan aikana liikkuminen linja-autolla on jopa vaarallista minulle. On myös paikkoja, joihin näkövamman takia en pysty menemään linja-autolla tai kävellen, koska en tunne reittiä ja eksyn. Palvelumatkoja on liian vähän tarpeeseen nähden. Joka kuukausi pitää suunnitella, mitä matkoja voin tehdä kuljetuspalvelulla ja mitä pystyn tekemään linja-autolla. Saan yhdeksän matkaa mennen tullen autolla, mihin sinä ne käyttäisit? Harmittaa, jos jää jotain itsellä mielekkäitä harrastusmenoja väliin, kun matkat kuluvat pakollisiin asiointeihin. Sekin harmittaa, että esimerkiksi jalkahoidon jälkeen ei voi istua rennosti autoon, vaan täytyy odottaa seisaaltaan ja matkustaa linja-autolla, kun jalat kerrankin tuntuisivat kevyiltä ja mukavilta. Kuljetuspalveluissa voisi olla vaikkapa tietty määrä matkoja koko vuodelle, ja niitä saisi käyttää vuoden mittaan tarpeen mukaan. Kesällä kun on loma-aikoja harrastuksista ja muutenkin, matkoja kuluu vähemmän. Vastaavasti taas talven pimeillä ja liukkailla menisi matkoja enemmänkin kuukauden aikana, eikä se vielä olisi kuin välttämättömien asioiden hoitoa.

Olen iloinen Kelan järjestämästä tulkkipalvelusta. Käytän tulkkia paikoissa, joissa on paljon ihmisiä ja pitää kuitenkin seurata tilannetta. Tällaisia ovat esimerkiksi kokoukset tai koiranäyttelyt. Tulkkitunteja on minulle riittävästi ja niitä voi hakea lisää KELAlta vuoden aikana, jos ne loppuvat. Viittomakielentulkki on hyvä apua, koska tulkit on koulutettu kuulemisen ongelmiin ja heillä on käytössään useampia kommunikaatiotapoja. Kun toinen on ammattitaitoinen, yhteistyö sujuu hyvin.

Avokuntoutuksena olen saanut fysioterapiaa jo yli 10 vuotta. Fysioterapia ylläpitää toimintakykyäni ja helpottaa pääosin CP-vammasta aiheutuvia haittoja. Se vaikuttaa myös kokonaisvaltaisesti. Fysioterapian ansiosta pystyn liikkumaan itsenäisesti ja toimintakykyni on vammoihin suhteutettuna melko hyvä. Ilman fysioterapiaa kuntoni olisi varmaan todella paljon huonompi. Vapaa-ajallakin harrastan liikuntaa tukeakseni toimintakyvyn säilymistä. Laitoskuntoutusta tarvitsen ajoittain. Olen käyttänyt Suomen kuurosokeat ry:n kuntoutusta, koska se palvelee minun ongelmiani parhaiten. Viime vuosina en ole laitoskuntoutusta tarvinnut.

Koirani ansiosta harrastukseni ovat hyvin koiramaisia. Koiran ansiosta ihmiset saattavat ottaa kontaktia minuun. Koska minulla on koira, saatan heidän mielestään pärjätä muussakin elämässä. Ihmiset ovat tosi usein ikäihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei vammaisuus ole pahasta. Oman ikäiseni ihmiset elävät ruuhkavuosissa, minkä hyvin ymmärrän. Harvemmin he alkavat juttusille kanssani. Olen käynyt vesijumpassa yli 10 vuotta, mikä nyt valitettavasti "hinnoitteli itsensä ulos minun budjetistani". Se on tosi harmi. Tehokas kahvakuulajumppa on onneksi toistaiseksi vielä ilmainen kotiseutuni näkövammaisten järjestämänä.

Elämääni mahtuu hyviä ja ei niin hyviä jaksoja. Minut on jätetty ulkomailla ryhmän ulkopuolelle, ja olen joutunut psykiatristen pakkohoitotoimien kohteeksi, joita ei ole minulle selitetty. Joku asia on kuitenkin elämässäni kantanut: nimittäin itsenäisyys, vapaus päättää omista asioista. Pystyn tekemään kuitenkin aika paljon: arjen, elämän itselleni, josta voin olla tyytyväinen ja kiitollinen. Joskus tulee mustia aikoja. Niistä pitää päästä ohi ja jatkaa vain. Luottaa, että jossain voisi olla joku, kuka hyväksyy ehdoitta. Tällä hetkellä se on pieni ja pehmoinen koirani, joka on minulle äärettömän tärkeä. Koirasta on tietysti vastuutakin ja kuluja, mutta ilman koiraa olisin todella yksinäinen.

Ihmisten ajattelemattomuus, tietämättömyys ja haluttomuus olla minun kanssani tekemisissä satuttavat vielä aikuisenakin. Koen aika ajoin suurta yksinäisyyttä. Olisi kiva joskus lähteä yhdessä jonnekin, saada pientä apua toiselta. Usein kuitenkin ajattelen, ettei minulla ole sille vammattomalle osapuolelle mitään annettavaa. Ja se taas, mikä joskus ärsyttää aivan miljoonasti, on minun asettamiseni jalustalle. Elämän asioita nämä ovat, ja olen kyvyilläni niistä selvinnyt. Tokihan se tuntuu hyvältä, kun joku joskus sanoo, että olet hienosti selvinnyt.


Kukkakauppiaan tarina

Rakastan kukkia, kauneutta ja haluan tuottaa ihmisille iloa. Teen mielelläni käsilläni kaikenlaista: asetelmia, kimppuja, möyrin mullassa. On onnellista, että olen voinut rakentaa näistä asioista itselleni työn. Pidän pientä kukkakauppaa kotini yhteydessä.

Usein ajatellaan, että kukkakauppias vain antaa kukan ja ottaa rahan. Kiireisenä aikana aloitan päiväni aamuyöstä. On kukkien esille laittoa, hoitamista, siivoamista, asetelmien ja kimppujen rakentamista, tilausten tekemistä, tukussa käymistä jne. Talvella on hiljaisempaa, kevättä kohti vilkastuu ja jatkuu aina pakkasiin asti. Ympärivuoden on onneksi juhlatilauksia. Tosi hyvä, että monet tulevat tekemään isot tilaukset ajoissa. Tukusta ei saa yhtä ruusua kerrallaan vaan sieltä tulee 10 tai 20 ruusun puntti.

Tällainen yksinään toimiva pienyrittäjä ei oikein voi pitää kiinteitä aukioloaikoja. Jos asiakas tulee vartin yli viisi, ei hänelle voi sanoa, että suljin jo, en enää myy. Valmiudessa on oltava kaiken aikaa. Yksinyrittäjä tarvitsee myös verkostoa (usein perhepiiristä, sukulaisia jne) päivystämään silloin kun on käytävä tukussa tai asioimassa viranomaisissa – tai joskushan sitä itsekin sairastaa.

Vaikka olenkin firmani toimitusjohtaja (ja myyjä, hortonomi, lähetti , siivooja ja kaikkea muuta), en oikein samaistu isoihin johtajiin. Vertaisiani ovat muut itsensä työllistävät yrittäjät kuten vaikkapa suutarit, kotipalveluyrittäjät, metsäkoneyrittäjät, jalkahoitajat. Katson kuuluvani pikemminkin samaan luokkaan kuin tavalliset pienipalkkaiset duunarit: myyjät, autokuskit, lähihoitajat, pikkuvirkamiehet. Suurin ero on se, että minulla ei ole inhottavaa esimiestä, koska mina olen se itse. Uskon, että minun etuani ajavat ne piirit, jotka muutenkin ovat tavallisten työläisten ja pienväkisten puolella.

Minua ei hyödytä yritysten verohelpotukset eikä tukiaiset. Mitä se on se aggressiivinen verosuunnittelu? Minulla se on, että arvotaan pinosta ensimmäinen lasku, arvotaan sitten toinen lasku jne. En kuitenkaan valita. Tätä työtä haluan tehdä. Olenkin sanonut monesti, että jos tämä ei onnistu, niin en ainakaan korkealta putoa.


Tiinan tarina

Minäpä kerron lyhyen tarinan. Paitsi että tämä ei ole sadunomainen tarina, vaan totista totta nykypäivän Suomessa. Minä tunnen sairaanhoitajan, sanottakoon häntä nyt vaikka Tiinaksi, josta tämä tarina kertoo.

 

Tiina on keski-ikää lähestyvä, joitain vuosia sitten eronnut kahden alakouluikäisen lapsen vuoroviikkovanhempi. Avioeron jäljiltä Tiina muutti asumaan kerrostalokolmioon, juuri sen kokoiseen mihin hän tällä hetkellä kahden lapsensa kanssa mahtuu. Asumiskustannukset Tiinalla on noin 800 euroa kuussa, johon saa asumistukea noin 130 euroa. Vaikka Tiina ja lapset nyt mahtuvat hyvin asumaan kolmiossa, miettii Tiina jo nyt sitä hetkeä kun lapset kasvavat ja alkavat tarvita enemmän omaa tilaa. Tiina ei näe tulevaisuudessa mahdollisena sitä, että nykyisillä tuloillaan pystyisi hankkimaan isompaa asuntoa.

 

Koska Tiinalla ja ex-miehellä on lapsista yhteishuoltajuus, on sovittu niin, että kumpikaan vanhempi ei maksa elatusmaksuja lapsista ja lapsilisät menevät sellaiselle tilille, josta niitä yhteisestä sopimuksesta käytetään lasten harrastuksiin. Lapsilisien ansiosta lapset pystyvät harrastamaan, muutoin ainakaan Tiina ei pystyisi harrastuksia kustantamaan.

 

Tiina on siis sairaanhoitaja. Tämän lisäksi hänellä on myös aikaisempi ammattikorkeakoulututkinto, joten kouluja Tiina on jaksanut käydä ja on kunnianhimoisesti halunnut opiskella ja lisätä ammattitaitoaan ja ymmärrystään maailmasta. Tiina tekee päivätyötä auttamalla ihmisiä, joita moni muu ei ymmärrä tai halua auttaa. Tiinan työ on henkisesti raskasta, mutta joka päivä Tiina menee töihin hyvillä mielin koska tekee työtä jota vilpittömästi rakastaa.

 

Tiinan kuukausipalkka on noin 2600 euroa. Se ei siitä juuri tule nousemaan, varsinkaan kun Tiina on ollut alalla jo sen aikaa, että ikälisätkin ovat kaikki jo täynnä. Lisäksi Tiina tekee päivätyötä, eli vuorolisätkään eivät palkkaa nosta. Toki Tiina voisi valita vuorotyön, jolloin saisi pientä korotusta palkkaansa, mutta Tiina ei halua lasten takia olla muutenkin vähästä yhteisestä ajasta iltoja tai viikonloppuja töissä. Kun Tiinan palkasta laskee pois verot, asumisen ja auton kustannukset, jää Tiinalla muihin laskuihin ja ruokaan kuussa vaihtelevasti noin 500-800 euroa. Aika vähän, vai mitä?

 

Jotta Tiinan elämä ei olisi liian helppoa, sairastaa hän parantumatonta sairautta, joka pysyy kurissa kun Tiina käyttää kalliita lääkkeitä. On kuukausia, jolloin Tiina joutuu miettimään ostaako ruokaa vai ostaako tarvittavat lääkkeet. Useimmiten Tiina tinkii lääkkeistä, ja sitä kautta omasta hyvinvoinnistaan ja pahimmassa tapauksessa omasta työkyvystään. Tiinan elämä on selviytymistä. Hän selviytyy päivästä seuraavaan sisulla ja uskolla siihen, että elämä kantaa ja asiat aina jotenkin järjestyvät. Tai niin aina Tiinaa kannustetaan. Tiina vain ei aina itse jaksa uskoa siihen. Tiinasta tuntuu epäreilulta ja omituiselta se, että elää yhteiskunnassa jossa työtä tekemällä ei pärjää omillaan ilman yhteiskunnan tukia.

 

Välillä Tiina ei jaksa uskoa siihen, että oma tilanne nykyisestä koskaan paranee, mutta toisaalta Tiina ei halua menettää toivoaankaan. Tiinalla on kaksi tervettä ja hyvinvoivaa lasta, joiden takia Tiina ei voi muuta kuin luottaa siihen, että vielä joskus tässäkin yhteiskunnassa pärjää tekemällä työtä ja kantamalla oman kortensa siihen samaan kekoon mihin kaikki muutkin.